maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kamehameha!

"World of Dragon ball" -näyttely siirtyi Tokiosta Osakakaan Umedan aseman kupeeseen, jonne on täältä meidän mökiltä noin tunnin matka. Joten pitihän sinne päästä. Samalla kohteena oli myös jälleen kerran Osakan Nipponbashi Denden town, sillä figu/nörtteilynälkämme ei ollu vieläkään sammutettu. Navigointi Osakan metrotunneleissa kaupungissa vietetyn lomaviikon jälkeen alkoi olla jo rutiinia, ja tällä kertaa mukaan hyppäsi myös hollantilainen vaihto-opiskelija Rick, joten pakkohan sitä oli vähän päästä pätemään.

Saavuimme Osakaan Umedan asemalle puolen päivän maissa flunssaista naista mukana raahaten. Karkki ei vain halunnut jäädä sängyn pohjalle makaamaan, joten hän laahusti perässä tyylikkääseen hengityssuojaansa niiskuttaen.

Dragon ball -näyttelytila sijaitsi tutun Hanshin-ostoskeskuksen tapahtumakerroksessa, ja porukkaa oli jo puolen päivän aikaan niin paljon, että koko homma alkoi epäilyttää. Pääsimme sisälle kuitenkin vartissa ja ihailimme seinätolkulla Toriyaman aitoja alkuperäisiä sarjakuvasivuja. Oli myös ihana huomata itse sarjakuvia piirtävänä, kuinka on herralla kumi ja korjauslakka viuhunut ensimmäisiä sivuja viilaillessa kohti täydellisyyttä. Meillä kaikilla on siis vielä toivoa!

Kahlattuamme luonnokset ja sarjakuvat läpi pääsimme ulos näyttelystä vain kauhistellaksemme jonoja, jotka kiemurtelivat nyt jumalattoman pitkinä ympäri ostoskeskusta. Vaikka kaikkea hauskaa Dragon ball -aiheista krääsää olisi tehnyt mieli ostaa näyttelyn ulkopuolelta, olisi jonottaminen kassalle kestänyt lähemmäs tunnin, ja väsyneiden lasten kiljuessa ja parkuessa käytävillä päätimme suoriutua pihalle mahdollisimman pikaisesti. Onneksi "jotain" jäi näyttelystä kuitenkin muistoksi...


Päästyämme pihalle kaaoksesta suuntasimme kohti puistoa, joka jää kahden Osakaa halkovan pienen joen väliin. Olin valmistanut meille kolmelle bentoboxit, jotka osoittautuivat ihan kelvollisiksi. Toisaalta olimme tässä vaiheessa jo niin nälkäisiä, että olisimme yhtä hyvin voineet syödä pieniä kiviä.



Osaka Denden town: takuuvarma paikka, jos haluaa päästä rahoistaan eroon. Osasin tosin tällä kertaa jo hieman paremmin hillitä itseni. Karkki sen sijaan retkahti figuihin, johtuen varmaankin kuumeesta, ja Rick onnistui tuhlaamaan rahojaan meidän kaikkien edestä. Ikävä kyllä heti tuhlaamisen jälkeen saimme tietää, että eurooppalaiset mastercardit ovat suljettu Japanissa, joten Rickille rahaa ei hetkeen heruisi muuten kuin meiltä muilta velkaa ottamalla, tai kunnes uusi Visa-kortti kilahtaisi postiluukusta.
Kiitos Visa Electron, kerrankin sinusta on hyötyä!



No hyvä on, tuhlasin. Mutta puolustuksekseni iso Rei-figuuri maksoi 5 euroa ja muutkin olivat suht edullisia ;__; Täällä ei voi edes köyhänä heittää läppää "syön loppukuun nuudeleita", kun ei ole paljon muita vaihtoehtoja muutenkaan.

Ryömimme väsyneinä tihkusateessa takaisin Umedan asemalle ja sieltä puksuttelimme junalla Kiotoon syömään vakkaripaikkaamme. Illalla väsytti huolella, mutta päivä oli epävakaasta säästä ja kollektiivisesta niiskutuksesta huolimatta loistava!


- Outi

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kylä, kuivaaja ja väsyneet opiskelijat

Jep, tiedetään. Liian pitkä aika kun tänne on viimeksi tullut kirjoitettua. Anteeksi! Koulua on ollut kohta kaksi viikkoa ja meininki on uuvuttavaa. Koulu loppuu kuuden maissa ja vaikka päivät ovat aurinkoisia, illan suussa on jo niin hämärä että koko päivä tuntuu hujahtaneen opiskellessa.

Lupasin laittaa kuvia dormin ympäristöstä. Dormimme sijaitsee siis Kioton pohjoisosassa, lähellä Kinon ja Iwakuran juna-asemia. Kioto muuttuu keskustasta tänne pohjoiseen lähdettäessä söpöksi pikku lähiökyläksi,  jossa on muutama kauppa, ja pari tavarataloakin. Ilmeisesti lähellä on myös useampi pikku temppeli tai pyhättökin, mutta emme ole ehtineet ihmetellä paikkoja juuri ollenkaan. Kun vapaa-aikaa on, päädymme yleensä menemään metrolla keskustaan syömään ja kiertelemään kauppoja. Ensi viikolla täytyy lähteä varmaan taas sivistämään itseään jonnekin kulttuurikohteeseen. Sain myös taideopettajalta liput tämän omaan taidenäyttelyyn, ja näyttely on ilmeisesti aika isokin, sillä samassa rakennuksessa on toisessa kerroksessa esillä Van Goghin töitä. Kulturoimaan siis mars.

Käppäilin dormin ympäristössä ja napsin teille kuvia. otin ne vamolla kännykkäkameralla, mutta toivottavasti näistä saa selvää:

Meijän vamo kyläpahanen


Eli söpöjä taloja ja rauhallista kaikkialla. Tuolle vuorelle, joka näkyy kuvissa pitäisi lähteä tarpomaan tässä vaihdon aikana, joko omatoimisesti tai Hiking Club'n kanssa. Kyllä, meinasin liittyä klubiin, jotta pääsisi näkemään vähän luontoa. Ja isolla porukalla on kivempi eksyä skuttaan kuin yksin.

Dormin vieressä on myös hautausmaa. jota ilmeisesti talomme korealaiset ja kiinalaiset vaihto-opiskelijat tapaavat välttää öisin. Pelkäävät kuulemma kummituksia. Olin olevinani toissailtana hemmetin pätevä, ja halusin mennä myöhään yöllä kävelemään hautausmaalle Hollantilaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Meinasin saada slaagin, kun yhtäkkiä puskissa vilisti väkivaltaisesti rymistellen jokin otus, todennäköisesti peura. Se siitä uskottavuudesta.



Dormimme vieressä on myös luonnonvaraista bambumetsää. Kovassa auringon paahteessa on hauska astua metsään, kun vain hitusen auringonvaloa siivilöityy tiheän bambunlehväkaton läpi.



Pari viikkoa olen myös yrittänyt metsästää epätoivoisesti hiustenkuivaajaa. Olin olevinani niin fiksu, että pakkasin kotoa oman, jotta ei tarvitsisi täältä ostaa uutta. Minullahan on jopa adapteri japanilaisille pistokkeille, joten mikä voisi mennä vikaan? Ensimmäisenä aamuna laitoin kuivaajan pistokkeeseen ja painoin nappia. Kuului epämääräinen "hurhur"-ääni, jonka jälkeen kuivaaja rauhoittui surisemaan vienosti, ja melkein puhaltamaan lämmintä ilmaa. Hetken tuijotettuani kuivaajaa epäuskoisesti, tilanne valkeni minulle. Suomessa pistorasian volttimäärä on kaksinkertainen Japanilaisiin verrattuna, joten kovempiin määriin tottunut kuivaajani purisi nälkäisenä virtapuutostaan.
Parina ensimmäisenä viikkona olemme siis lähinnä keskittymään shoppailemiseen, sillä mukaan pakatut kengät, vaatteet ja hiustenkuivaajat eivät ole vastanneet tarpeitamme.

Kaikesta säädöstä ja väsyneisyydestä huolimatta opiskelu Seikassa tuntuu kivalta. Taikissa opiskellessa opinnot ovat jo pari viimeistä vuotta painottuneet niin voimakkaasti pedagogiikkaan, että tuntuu jo, että on unohtanut kuinka piirretään. Nyt piirtelen ulkona koulun pihalla viiden minuutin croquis-piirustuksia joka viikko ja nautin korkealaatuisista taidevälineistä. Tekee mieli heittää Suomesta ostetut siveltimet ikkunasta.

Anteeksi vielä, rakkaat hattara-apinat, ettemme ole ehtineet kirjoitella mitään liian pitkään aikaan. Kiva että potkitte meitä takamukselle <3 Ensi viikonlopuksi täytyy keksiä jotain eeppistä.

- Outi

torstai 4. huhtikuuta 2013

Ohanami

Olemme kerenneet olla Kiotossa jo kolme päivää, mutta puheenaiheita on ollut vain kolme: apinat, jättiötökät ja kirsikankukanjuhla. Koska apina-asiassa olemme päässeet johtopäätökseen "kanna mukanasi aina pesäpallomailaa", ja ötökkäkeskustelut aiheuttavat ainoastaan hallitsemattomia vilunväristyksiä ja yääää-huutoja, oli kolmas puheenaihe ainoa, joka kantoi hieman pidemmälle.

Japanilaisille Ohanami, kirsikankukkien juhla, on Uuden vuoden ohella suurin juhla-aika. Ja onhan ne kukat ihan siistejä, mutta mikä niissä nyt niin kauheasti kiehtoo? Eihän Suomessakaan porukka mene pähkinöiksi, kun omenapuut kukkivat.

Onneksi kansainvälisistä asioista huolehtiva Ken huomasi ihmetyksemme ja valotti meille hieman japanilaista ajattelutapaa ja filosofiaa. Ilmeisesti japanilaisille merkityksellistä on juuri se, mikä ei ole ikuista, vaan alkaa, tapahtuu ja katoaa hetkessä. Jos satut paikalle juuri tuona hetkenä, jolloin jokin pian katoava tapahtuu, olet todella onnekas. Tämä ajattelu pätee myös Ohanamiin: kirsikkapuut kukkivat vain pienen hetken vuodesta, joten kokemus on todella arvokas.

Lähdimmekin siis tänään dormilta suuntaamaan kohti Shinjo -keskusta-aluetta, josta tarkoitus oli napata bento-boxit mukaan ja jatkaa kävelyä kohti Murayama -puistoa. Murayama on Kiotolaisten Ohanami -paikka numero yksi, joten pitihän tämäkin nyt sitten nähdä. Ja paikan suosio kyllä näkyi jo kauas: saimme uida ihmismassassa ja puikkelehtia ihmisvirrassa jo kauan ennen kuin edes pääsimme lähellekään puistoa.





Kamo-joen kohdalla aloimme jo ihmetellä ruokakauppojen vähäisyyttä. Tilanne vaikutti samalta, kuin olisi koettanut etsiä Siwaa Manskulta - epätoivoiselta. Katu, jota kävelimme, oli vilkas snobikatu täynnä muoti- ja lahjatavaraliikkeitä, joten päätimme poiketa reitiltämme, joka osoittautuikin hyväksi valinnaksi. Osuimme nimittäin suloiselle kadulle, joka myöskin näytti olevan pullollaan kukkia ihailevia ihmisiä. Puistokatua ympäröivät teehuonekorttelit, ja naiset kipittivät ohitsemme yukatoissaan. Ihailimme miljöötä aikamme, saalistimme ruokaa löytämästämme kaupasta ja hakeuduimme einestämään takaisin joen rantaan.





Ihania bento-annoksia mutustellessamme aurinko tipahti pallon väärälle puolelle ja outoja lintuja lehahti joelle tuhatpäisenä joukkona. Nämä linnut olivatkin sitten niitä karvaisempia ja isokorvaisempia hyönteissyöjiä, jotka metsästivät itikoita taidokkaasti veden rajassa. Välillä sai pelätä, että mätkähtääkö lentävä hiiri ohimoon, kun lepakot esittelivät lentotaitojaan hieman turhan lähellä yleisöaitiota.

Kamikaze-rottia väistellen palasimme päätielle, josta pääsimme vihdoin Murayama-puistoon. Ensinäkymä oli uskomaton. Puistopolut oli reunustettu erilaisilla kojuilla, joissa myytiin mitä herkullisimpia pikkupurtavia: satay-vartaita, yakitoria, takoyakia, yakisobaa, karamelliomenoita jne. Harmi vain, että olimme juuri täyttäneet itsemme ruoalla. Tuoksu oli kuitenkin niin huumaava, että takaisin on päästävä tyhjän vatsan kera!






Puistossa japanilaiset viettivät Ohanamia istuen maahan levitetyillä kankailla ystävineen, koulukavereineen tai työtovereineen. Tunnelma oli taianomainen: vaaleanpunaisia puita valaisivat erilaiset paperivalot, ja puheensorinan ja naurun läpi kuului vaimea purojen solina ja kellojen kumea sointi, kun ihmiset kukin vuorollaan päättivät rukouksensa puiston temppelillä. 








Erityisen paljon ihmisiä oli kerääntynyt puiston suurimmalle ja vanhimmalle kirsikkapuulle, jonka oksat roikkuivat surullisina mutta lumoavina maata kohti.


Aikamme ihailtuamme juhlahumua laahustimme väsyneinä takaisin metroasemalle - figu- ja paperitarvikeliikkeissä pysähtyen tietenkin. Puistoon on tosin pakko päästä uudelleen viettämään Ohanamia isomman porukan voimin. Näin helppoa on siis addiktoitua japanilaisiin hullutuksiin.

- Outi

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kyoto, here we come!

Viikko osakassa oli tajunnanräjäyttävä, mutta maanantaina piti pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata tulevaan asumukseemme Kiotoon. Vaihtokoulumme on siis Kioto Seika Daigaku, eli Taideyliopisto Seika, joka sijaitsee Kioton pohjoisosassa. Huoneet oli dormista jo varattu meille vaihdon ajaksi, joten nyt täytyi vain osata suunnata talolle jumalattoman kokoisten matkalaukkujen kanssa.

Linnuntietä Kiotoon ei ole Osakasta matka eikä mikään; junallakin matka kestää noin 45 minuuttia, eikä maksa juuri mitään. Kuulostaa taas ah, niin mukavalta pikkutripiltä, mutta 30 kilon matkatavaroiden kanssa täytyi ensin puristautua Yodoyabashin metrotunneliin, hurauttaa pari pysäkinväliä Umedaan ja pyöriä Umedassa laukkujen kanssa ympyrää, kunnes oikea juna-asema valtavasta asemakeskuksesta löytyi. Tämän jälkeen asemoimme itsemme ahtaasti ruuhkajunaan, jossa hikoilimme 45 minuuttia. Kiotossa hyppäsimme junasta, etsimme metroaseman, josta ajelimme maanalaisella kioton pohjoisimmalle pysäkille, jossa hyppäsimme taksiin, joka sai vietyä meidän viimein dormin ovelle. Helppo nakki.

Dormin ovella meitä odotti pariskunta, jonka ensimmäiset sanat meille olivat: "Hajimemashite, watashitachi wa otousan to okaasan desu" (="Hauska tutustua, me olemme isä ja äiti"). Voi luoja. Pariskunta on housekeeperimme, jotka asuvat dormin alakerrassa. Äidin ja isin oikeista nimistä ei ole hajuakaan.

Alhaalla meitä vastassa oli myös suomalainen vaihto-opiskelija, joka on ehtinyt opiskella Seikassa jo puolisen vuotta. Kiitos hänen, saimme hyvin seikkaperäiset ohjeet dormin säännöistä ja asumisesta yleensä. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt: "älkää menkö keittiöön yöllä, se vilisee kymmensenttisiä torakoita". Selittää myös, miksi kaikki ikkunanpuitteet on teipattu, sanoin ovien aluset ja ilma-aukot. Onneksi asutaan Caron kanssa ylimmässä kerroksessa. Silti: hyi. Ei voi muuta sanoo ku hyi. Ellei sitten boostaa hyi'tä parilla voimasanalla. Hommattiin mun huoneeseen yhteinen vedenkeitin, ettei vahingossakaan tule tarve mennä alas yöllä.

Dormi on muutenkin todella ränsistynyt. Kyllähän täällä asuu, mutta ei kyllä enempää kuin tämän viisi kuukautta. Keittiö varsinkin ahdistaa. Ei tee mieli kokata siellä edes, kun ajattelee, että onkohan tälläkin tasolla, jolla nyt leikkaan vihanneksia, juossut jotain elukoita viime yönä. Mutta makunsa kullakin, pitäisi varmaan vaan ajatella halpaa proteiininlähdettä ja viritellä alakertaan jotain ansoja, että saisi vähän lisämaustetta udoneihin.

Dormin lisäksi saatiin suomalaiselta tytöltä opastettu kierros ympäri meidän pikku kyläalueen. Peruskaupat ja postitoimisto on nyt paikannettu, että ei tarvii sentään nälkään kuolla, ja voi niitä avunpyyntöjäkin lähetellä postitse täältä ötökkäinvaasion keskeltä.

Käytiin pyörähtämässä myös tulevan koulun pihalla. Oli harmaata ja sementtiä. Ja harmaata sementtiä. Rakennuksen julkisivu ei mitenkään kerro kyseessä olevan taideyliopisto. Joku Japanilainen näkemys tyylikkäästä ja modernista arkkitehtuurista ilmeisesti. Koko ajan itsellä olisi hinku mennä ostamaan maalia läheisestä rakennustarvikeliikkeestä ja mennä vähän sutimaan väriä seiniin. Opiskelijat ovat kyllä kovasti yrittäneet kompensoida harmautta erilaisilla julisteilla, mutta yritykseksi jää. 

(c) Topboxdesign

Eläintarhaksi koulurakennuksen sen sijaan saattaa sekoittaa: koulun etupihalla voi ihmetellä riikinkukkoja ja jättimäisiä karppeja altaassaan, takapihalle on elävää mallia varten hommattu mm. erilaisia kukkoja ja kanoja, kaneja, kurki sekä muita siivellisiä elikoita, sekä taaempana voi vielä käydä pällistelemässä peuroja aitauksessaan. Kissoja pyörii koulun tiluksilla jatkuvasti jaloissa, ja apinoistakin varoiteltiin. Jep, täällä on apinoita. Niitä on itseasiassa joka paikassa, sillä olemme täällä pohjoisessa kaupunginosassa aivan metsän reunassa. Kaikki apinoita koskevat ihkuttelut ovat kuitenkin tyssänneet nopeasti, sillä ne ovat kuulemma hemmetin pelottavia ja verenhimoisia otuksia. Olemme saaneet ohjeita koskien apinoita: "älä katso niitä silmiin" ja "älä missään nimessä koeta koskea niitä". Välillä puheesta on ollut vaikea erottaa, puhutaanko tässä nyt pienistä apinoista vai kreikkalaisen taruston meduusoista. Tähän mennessä olen kuitenkin kuullut jo kolme "koskin apinaa, luulin kuolevani" -tarinaa, joten taidan jättää vauva-apinoiden silittelyn jollekulle, joka arvostaa henkeään vähemmän kuin allekirjoittanut.

Kolmas päivä dormilla on mennyt ympäriinsä juoksennellessa muiden vaihto-opiskelijoiden ja yliopiston kansainvälisistä asioista huolehtivan Kenin kanssa. kävimme täyttelemässä kaupungilla japanilaisen health insurance-korttilomakkeen, ja shoppailimme yhdessä opiskelijaporukalla vielä muutamia tarvikkeita dormille.

Ensimmäinen ajatus huoneeseen tullessa oli: "tälle on pakko tehdä jotain". En voi elää viittä kuutautta tuijottelemaalla likaisen valkoisia seiniä ja aikansa eläneitä verhoja ilman mitään piristystä, joten olemme yrittäneet korjata tilannetta karkin kanssa parhaamme mukaan. Vaikka huone on vieläkin ankea, nyt sentään koneen ääressä kehtaa istua. Ja se on aikamoinen saavutus tälle läävälle.


Perjantaina onkin luvassa tapaaminen ohjaavan opettajan kanssa sekä Japanin kielen tasotesti. Tai oikeammin keskustelu, jossa kysytään, osaatko Japania. ja minä vastaan "en". Kieltähän ennen tänne lähtöä on tullut aktiivisesti opiskeltua TKK:lla vasta syksystä alkaen, ja huomasin Osakassa ollessamme, että ymmärrän kyllä melko hyvin, mistä puhutaan, mutta lauseiden muodostaminen on vielä todella nihkeää. Toisaalta kaipa se täällä nopeasti lähtee kehittymään, kun ilmeisesti kansainvälisten asioiden virkailija - tai mikä virallisesti onkaan titteliltään - on oikeastaan ainoa englantia puhuva opettaja/virkailija koko koulussa. Ohjaavat opettajammekaan eivät siis juuri englantia väännä. Tästä tulee todellakin mielenkiintoinen puolivuotinen.

Laitan kuvia dormin ja koulun ympäristöstä enemmänkin, kunhan ehdimme lähteä turisteilemaan kameran kanssa. Dormin vieressä on mm. luonnonvaraista bambumetsää, joten kuvauskohteita todellakin löytyy!

- Outi