torstai 4. huhtikuuta 2013

Ohanami

Olemme kerenneet olla Kiotossa jo kolme päivää, mutta puheenaiheita on ollut vain kolme: apinat, jättiötökät ja kirsikankukanjuhla. Koska apina-asiassa olemme päässeet johtopäätökseen "kanna mukanasi aina pesäpallomailaa", ja ötökkäkeskustelut aiheuttavat ainoastaan hallitsemattomia vilunväristyksiä ja yääää-huutoja, oli kolmas puheenaihe ainoa, joka kantoi hieman pidemmälle.

Japanilaisille Ohanami, kirsikankukkien juhla, on Uuden vuoden ohella suurin juhla-aika. Ja onhan ne kukat ihan siistejä, mutta mikä niissä nyt niin kauheasti kiehtoo? Eihän Suomessakaan porukka mene pähkinöiksi, kun omenapuut kukkivat.

Onneksi kansainvälisistä asioista huolehtiva Ken huomasi ihmetyksemme ja valotti meille hieman japanilaista ajattelutapaa ja filosofiaa. Ilmeisesti japanilaisille merkityksellistä on juuri se, mikä ei ole ikuista, vaan alkaa, tapahtuu ja katoaa hetkessä. Jos satut paikalle juuri tuona hetkenä, jolloin jokin pian katoava tapahtuu, olet todella onnekas. Tämä ajattelu pätee myös Ohanamiin: kirsikkapuut kukkivat vain pienen hetken vuodesta, joten kokemus on todella arvokas.

Lähdimmekin siis tänään dormilta suuntaamaan kohti Shinjo -keskusta-aluetta, josta tarkoitus oli napata bento-boxit mukaan ja jatkaa kävelyä kohti Murayama -puistoa. Murayama on Kiotolaisten Ohanami -paikka numero yksi, joten pitihän tämäkin nyt sitten nähdä. Ja paikan suosio kyllä näkyi jo kauas: saimme uida ihmismassassa ja puikkelehtia ihmisvirrassa jo kauan ennen kuin edes pääsimme lähellekään puistoa.





Kamo-joen kohdalla aloimme jo ihmetellä ruokakauppojen vähäisyyttä. Tilanne vaikutti samalta, kuin olisi koettanut etsiä Siwaa Manskulta - epätoivoiselta. Katu, jota kävelimme, oli vilkas snobikatu täynnä muoti- ja lahjatavaraliikkeitä, joten päätimme poiketa reitiltämme, joka osoittautuikin hyväksi valinnaksi. Osuimme nimittäin suloiselle kadulle, joka myöskin näytti olevan pullollaan kukkia ihailevia ihmisiä. Puistokatua ympäröivät teehuonekorttelit, ja naiset kipittivät ohitsemme yukatoissaan. Ihailimme miljöötä aikamme, saalistimme ruokaa löytämästämme kaupasta ja hakeuduimme einestämään takaisin joen rantaan.





Ihania bento-annoksia mutustellessamme aurinko tipahti pallon väärälle puolelle ja outoja lintuja lehahti joelle tuhatpäisenä joukkona. Nämä linnut olivatkin sitten niitä karvaisempia ja isokorvaisempia hyönteissyöjiä, jotka metsästivät itikoita taidokkaasti veden rajassa. Välillä sai pelätä, että mätkähtääkö lentävä hiiri ohimoon, kun lepakot esittelivät lentotaitojaan hieman turhan lähellä yleisöaitiota.

Kamikaze-rottia väistellen palasimme päätielle, josta pääsimme vihdoin Murayama-puistoon. Ensinäkymä oli uskomaton. Puistopolut oli reunustettu erilaisilla kojuilla, joissa myytiin mitä herkullisimpia pikkupurtavia: satay-vartaita, yakitoria, takoyakia, yakisobaa, karamelliomenoita jne. Harmi vain, että olimme juuri täyttäneet itsemme ruoalla. Tuoksu oli kuitenkin niin huumaava, että takaisin on päästävä tyhjän vatsan kera!






Puistossa japanilaiset viettivät Ohanamia istuen maahan levitetyillä kankailla ystävineen, koulukavereineen tai työtovereineen. Tunnelma oli taianomainen: vaaleanpunaisia puita valaisivat erilaiset paperivalot, ja puheensorinan ja naurun läpi kuului vaimea purojen solina ja kellojen kumea sointi, kun ihmiset kukin vuorollaan päättivät rukouksensa puiston temppelillä. 








Erityisen paljon ihmisiä oli kerääntynyt puiston suurimmalle ja vanhimmalle kirsikkapuulle, jonka oksat roikkuivat surullisina mutta lumoavina maata kohti.


Aikamme ihailtuamme juhlahumua laahustimme väsyneinä takaisin metroasemalle - figu- ja paperitarvikeliikkeissä pysähtyen tietenkin. Puistoon on tosin pakko päästä uudelleen viettämään Ohanamia isomman porukan voimin. Näin helppoa on siis addiktoitua japanilaisiin hullutuksiin.

- Outi

1 kommentti: